29.3.2015

Aamuyöhön asti juhliminen

Päästessämme juhlapaikalle olivat kaikki vieraat jo kerääntyneet takkahuoneeseen ja saaneet alkumaljat käteensä. Bestman lausui tervetuliaisensa, jonka jälkeen vieraat halasivat, kättelivät ja onnittelivat meitä kuten presidenttiparia itsenäisyysjuhlassa. Onnitelleet ottivat mukaansa sen mitä tervetuliaismaljassa oli jäljellä ja menivät etsimään paikkaansa juhlasalin puolelta. Samalla kun vastaanotimme mieheni kanssa onnitteluja, ehti valokuvaajamme käydä ikuistamassa juhlasalin koristelut:








Päästyämme kaikki juhlasalin puolelle ja istumapaikoillemme, pääsimme aloittamaan ruokailun. Koristelumme näyttivät upeilta ja pitopalvelumme Merirosvot olivat saaneet aseteltua ruuat todella tyylikkäästi niiden lomaan pitopöydälle. Ruoka näytti ja maistui herkulliselta. En tiedä tuntuiko jonottamisaika pitkältä viimeisille ruokaa ottaville vai sujuiko kaikki helposti ja joustavasti, kun sain morsiamena olla ensimmäisenä ruokaa ottamassa, mutta ainakin minun silmiini noutopöytäjärjestelymme tuntuivat toimivilta.




Syödessämme taustabändimme Alice Aloof piti huolta meidän ja vieraittemme viihtyvyydestä. Tunnelma juhlissamme oli todella rento, johtuen hyvin paljon taustabändin tuomasta rentoudesta ja mahdollisuudesta mennä parvelle ottamaan phoobooth-kuvia kadottamatta kuitenkaan näkö- ja kuuloyhteyttä muusta juhlakansasta. Juhlissamme ei ollut kiusallista hiljaisuutta missään vaiheessa. Ruokaillessamme valokuvaajamme ehti käydä ottamassa kuvia parvella photoboothissa käyvistä, juhlasalista parvelta katsottuna, takkahuoneen koristeista, lahjapöydästä, vieraista ja yleisestä tunnelmasta (ja tietenkin hän sai myös itsekin syödä).









Ruokailun jälkeen oli vuorossa ohjelmanumeromme. Ensin bestman piti puheen ja sitten kaasot juonsivat tutustumisleikin ja anoppivisan. Kaikki ohjelmamme olivat hauskoja! Bestmanillä oli aika hyvät edellytykset pitää puhe meistä, sillä olemme itse asiassa kumpikin tutustuneet bestmaniin ennen toisimme tutustumista. Bestman on phuksini opiskeluajoilta ja saman vuoden opiskelija mieheni kanssa, joten tutustuimme kaikki siis sulhasen ja bestmanin ensimmäisenä opiskeluvuotena. Ja koska opiskelemme samaa alaa, on olemassa se pieni mahdollisuus, että päätyisimme kaikki lopulta samaan työpaikkaankin (mikä sitten tietysti lopulta tapahtui). Olemme siis paljon tekemisissä bestmanin kanssa ja hän on ollut suhteemme sivustaseuraaja sen alusta lähtien. Kuten bestman häissä hieman vihjaili, hän on oikeastaan aika isossa roolissa siinä, kuinka me mieheni kanssa tutustuimme. Hän ei ollut paikalla silloin, kun aloimme seurustella, mutta sitä ennen hän raahasi miestäni mukanaan moneen meidän phuksiryhmällemme järjestämään tapahtumaan ja muihin ryyppäjäisiin. Puhe oli siis hyvä ja hauskalla tavalla kiusallinen... :) Tutustumisleikki oli ehkä mielenkiintoisempaa vieraillemme kuin meille, koska me tiesimme jo etukäteen kenet tunsimme mitäkin kautta. Vieraille se toivottavasti sen sijaan antoi hieman käsitystä sulhasen ja morsiamen suvusta ja siitä, mitä kautta tunnemme kaverimme. Anoppivisassa sekä anopit että hääpari sai itselleen morsianta ja sulhasta edustavan kyltin. Kysymykset olivat osittain morsiuspari koskevia faktoja ja jonkin verran mielipidekysymyksiä. Sulhasen äiti taisi saada enemmän samoja vastauksia morsiusparin kanssa, mutta loppujen lopuksi kummatkin anopit saivat palkkioksi morsiamen askarteleman kukan. Viimeisen kysymyksen kohdalla koitin hieman huijata ja laitoin huomaamattomasti sormeni pöydällämme makaavan sulhaskyltin päälle ennen kuin nostin morsiankyltin ilmaan. Viimeinen kysymys oli "kuka määrää kaapin paikan" ja meillä oli sulhasen kanssa käytössä vain yksi morsianta ja yksi sulhasta edustava kyltti, joita muun osan ajasta nostimme joko sulassa sovussa oikean kyltin tai sitten kummatkin omaa näkemystämme vastaavan kyltin. Lopulta sulhanen kuitenkin sai myös sulhaskyltin ilmaan ja kaapin paikka päätetään siis ilmeisesti yhdessä.
Ohjelmien aikana pitopalvelumme siivosi pöydät ja kattoi pitopöytään jälkiruuat. He jopa hieman uudelleenjärjestelivät koristeitamme, jotta ne toimisivat parhaiten uuden kattauksen kanssa. Ohjelmamme päätyttyä syömässä ollut Alice Aloof palasi takaisin soittamaan ja sulhanen pääsi heidän kanssaan musisoimaan. Hän soitti cajon-rumpua ja pyykkilautaa, ja pääsi aluksi soittamaan yhden Alice Aloofin oman kappaleen tahdissa, mutta sitten bändi yllättikin sulhasen hänen suosikkibändinsä Apulannan kappaleella (hieman kantrimaisella versiolla siitä). Tämän jälkeen sain mieheni taas takaisin ja nopeiden sormuskuvien jälkeen pääsimme jälkiruuan kimppuun.


Jälkiruokamme oli ihanaa! Hääkakkunamme meillä oli valkosuklaa-daimkakkua ja marjakimarakakkua, jotka tilasimme pitopalvelumme kautta, mutta jotka ovat Kakkutalo Gilan -nimisestä paikasta. Kakkuja oli yhteensä neljä isoa ja kaksi pientä, kumpaakin makua saman verran. Meille jäi juhlien jälkeen kotiin viemisiksi kuvassa olevan kakkutelineen huipulla oleva marjakimarakakku, jota kukaan ei varmaan kakunkoristeen takia uskaltanut leikata. Se olikin periaatteessa meidän vierasmäärällemme ylimääräinen, sillä pitopalvelu tilasi automaattisesti noin 90 hengen juhliimme 100 hengen kakut. Leikkasimme mieheni kanssa hääkakun perinteisellä tavalla yhdessä kakkulapiosta kiinni pitäen, mutta emme polkaisseet vaan suutelimme sen sijaan. Kakun lisäksi meillä oli Mayrasta tilattuja kuppikakkuja makuinaan kinuski-karpalo ja mustikka-unikonsiemen sitruunakuorrutteella sekä vegaanille porkkanakakku ja keliaakokolle sekä moniallergikolle mutakakku. Meille tuli pitopalvelulta myös toiveestani hedelmätarjotin (josta poimin ilmeisesti niin paljon mansikoita, ettei viimeisille jälkiruuan ottajille niitä riittänyt, muita hedelmiä kyllä). Kultasuklaalta hankitut vaaleanpunaiset  mansikka-valkosuklaasydämet olimme laittaneet pieneen puiseen matkalaukkuun. Niitä oli noin 120 kappaletta ja jokaisen piti periaatteessa ottaa yksi, mutta jonnekin ne olivat ehtineet kadota sitten, kun olisin halunnut hakea itselleni toisen sellaisen. Jälkiruuan kanssa oli tarjolla kahvia, konjakkia ja kermalikööriä. Toinen kaasoni kaatoi oman kermaliköörinsä pöytäliinalle... Tosin juhlien jälkeen huomasin eräässä pöydässä jonkun kaataneen punaviinilasin, joten tuo kermaliköörin kaataminen oli siihen verrattuna melko harmitonta... Onneksi pöytäliinamme olivat kuitenkin vain Ikean 1,50 euron arvoisia lakanoita. :)









Jälkiruuan jälkeen eksyimme kaikenlaiseen hieman vapaamuotoisempaan puuhaan. Kaasoni halusivat ottaa kanssani kynsikuvia, hääbingoja huudeltiin, photoboothissa käytiin jatkuvasti, jotkut suorittivat haastetehtäviämme, kävimme kaasojen kanssa ulkona piilopullolla ja jossain välissä kaasoni myös saivat lahjat purettua paketeistaan ja kortit esille.


Sitten olikin vuorossa koko illan hieman jännittämäni häävalssi. Bilebändimme Hile oli syödessämme ja juhliessamme juhlasalin puolella saanut rauhassa roudata soittokamansa takkahuoneeseen. Vieraamme kerääntyivät takkahuoneen seinustoille ja me asetuimme mieheni kanssa keskelle lattia odottamaan häävalssiamme (HSM - Can I Have This Dance). Kuten pelkäsinkin, häävalssin tanssiminen isohelmaisessa hääpuvussani oli hankalaa. Astuin peruuttaessani toistuvasti helmani päälle vannehameesta huolimatta, mutta pystyin kuitenkin tanssimaan, vaikka helman päälle astuilu sai tanssimiseni näyttämään varmaan hieman kömpelöltä. Muuten koreografiamme sujui mielestäni hyvin. Emme olleet suunnitelleet mitään askel askeleelta toteutettavaa tanssikuviota, vaan olimme harjoitelleen tiettyjä kuvioita, jotka sitten toteutimme suurin piirtein tietyssä kohdassa kappaletta. Miehen käden alta pyörähtäminen hieman epäonnistui, koska nostaessani kättä suoraksi irtosi osa toisen olkaimeni neppareista ja olkain jäi roikkumaan puvun selkämykseen. Lisäksi olkaimen irtilähdön takia en tainnut nostaa kättäni kunnolla ja sulhasen käsi pyyhkäisi hiuskoruni puoliksi irti päästäni. No, pieniä takaiskuja. Vieraat eivät olleet kai kunnolla edes huomanneet näiden tapahtumista. Onneksi nämä ovat kuitenkin nyt valokuvissa ja videolla... ;) Taivutukseen en myös ollut täysin tyytyväinen, sillä se ei ollut paras tekemäni versio taivutuksesta, mutta vieraat se kyllä vakuutti tanssitaidoistamme. :) Häävalssin jälkeen sulhanen kiinnitti olkaimeni takaisin paikalleen (mutta ei tietenkään kertonut, että hiuskoru oli huonosti) ja muutkin pääsivät tanssimaan kanssamme seuraavia kappaleita. Jossain vaiheessa kaverini onneksi korjasivat hiuskoruni. Hääpuvun tylli valitettavasti repesi jossain vaiheessa tanssiessani ja veikkaan sen tapahtuneen tässä bilebändimme soittaman ensimmäisen setin aikana, kun lattia oli täynnä valssaajia.
Valokuvaajamme oli klo 9 maissa lähdössä kotiinpäin, joten päätimme kavereitteni kanssa mennä parvelle ottamaan yhteiskuvia, vaikka bändillä oli setti kesken. Sulhasta oli kuitenkin turha saada pois tanssilattialta kesken bändin soittamisen, joten kuvien ottamisen jälkeen menin taas tanssimaan hänen kanssaan. Koska bändin ensimmäinen setti oli enemmän lavatanssityylistä musiikkia, sulhanen halusi koko ajan pyöritellä minua kätensä alitse, vaikka koitin kieltää sen olkainteni takia. Se ei kuitenkaan uponnut juhlatuulisen sulhasen päähän ja hän saikin sitten kiinnittää olkaintani toistuvasti takaisin paikalleen. Ensimmäisen setin jälkeen sain sulhasen suostuteltua yhteiskuvien ottamiseen sukulaisten kanssa takkahuoneessa. Yhteiskuvien ottamisen jälkeen valokuvaajamme lähti kotiin ja jäimme juhlimaan amatöörivalokuvaajien ja videokuvaajan voimin.


Loppuillan ja aamuyön aikana olimme välillä sulhasen tai kavereitteni kanssa tanssimassa, välillä juhlasalin puolella juttelemassa, välillä ottamassa photobooth-kuvia. Jossain vaiheessa juhlasalissa oli tarjolla hot dogeja, mutta minulla ei valitettavasti ollut vielä silloin nälkä ja klo 2 maissa, kun olisin niitä voinut syödäkin, ne olivat tietenkin loppuneet (pitopalvelumme tarjoili ne siis lämpiminä joskus klo 22 maissa). Bilebändin toisen setin jälkeen muistin viimein kutsua naiset koolle ja heitettyä "kimppuni" eli yhden askartelemani kukan. Heti tämän jälkeen bilebändi aloitti viimeisen settinsä ja mieheni pääsi soittamaan rumpuja sen kahteen ensimmäiseen kappaleeseen. Tämän jälkeen eli noin keskiyön paikkeilla VideoTimo laittoi videokamansa syrjään ja liittyi tanssilattialle juhlakansan joukkoon. Bilebändi lopetti soittamisen ja pakkasi soittokamansa hieman ennen keskiyötä, jonka jälkeen laitoimme Spotify-soittolistamme pyörimään. Heti alkuun bestman halusi esittää yllätysohjelmansa, joka paljastui mieheni polttareissa äänitettyjen kappaleiden esittämiseksi. Pojat olivat itse soittaneet rummut, kitarat ym., joten en viitsi pahemmin kritisoida heidän laulusuorituksiaan. Ehkä tuo soittotaito kompensoi kyseenalaista laulutaitoa... :) Kaikki eivät jaksaneet juhlia klo 2 asti, mutta me lähdimme sulhaseni kanssa pois juhlapaikalta viimeisten joukossa. Joku tilasi meille taksin ja pääsimme nauttimaan hääyöstä ihanaan saunalliseen ja parvekkeelliseen hotellihuoneeseemme. Nämä kaksi viimeistä kuvaa juhlistamme ovat setäni ottamia:


Valokuvat: Mia Johansson (paitsi nuo kaksi viimeistä)

21.3.2015

Kaikkein kaunein vihkiminen

Alunperin ei ollut ollenkaan selvää, että menisimme naimisiin kirkossa (tai kappelissa). Jälkikäteen olen kyllä tyytyväinen ratkaisuumme, vaikka muutamat rukouksenpätkät olisi puolestani voinut jättää pois. Kyse ei ole siitä, että tahtoisin väheksyä uskontoa, mutta kirkon rituaalit tuntuvat hieman vierailta ja kankeilta. Periaatteessa tahtoisin, että kaikki mitä minun puolestani sanotaan, olisi jotain sellaista, jonka pystyisin allekirjoittamaan. Kirkollisen vihkimisen kanssa tein kompromissin ja annoin papin puhua uskostaan meidän nimissämme, koska se on osa kirkon perinteistä vihkimisrituaalia. Olivathan ne kuitenkin ystävällisiä ja hyväntahtoisia sanoja. Kokonaisuudessaan vihkiminen oli juhlallinen ja koskettava. Alttarille käveleminen oli jännittävää, paikalle saapunut vierasmäärä ilahdutti, miehen tahtomisen kuuleminen oli ihanaa ja valitsemani musiikkiesitys oli kaunis. Pappi puhui lämpimästi ja paikalla olevat pikkulapset lähinnä jutustelivat iloisesti eivätkä onneksi kirkuneet.
Otaniemen kappeli, jossa meidät vihittiin, oli ihana, tunnelmallinen ja yksinkertainen. Kappelin päätyseinä oli lasia, josta näki kappelin aidatulle metsäiselle takapihalle (se on varmaan aidattu sen takia, ettei sinne eksyisi alastomia teekkareita kesken kenenkään vihkimisen). Vaikka maasto oli vain hyvin kevyesti luminen, toi luonnon läheisyys herkän tunnelman vihkimiseemme. En olisi tuntenut oloani yhtä kotoisaksi koristeellisessa kirkossa täynnä kristillisiä kuvia. Kanttori soitti sisääntulomarssiksemme Juhlamarssin näytelmästä Prinsessa Ruusunen, joka oli myös vanhempieni häämarssi. Se nyt ei sinänsä ollut mikään syy minulle valita kyseistä marssia, sillä vanhempani ovat eronneet, mutta marssina se on hyvä. Marssiamme alttarille ei ollut kovin helppo kuvata, sillä käytävä ei kulje penkkirivien keskellä vaan oikeassa laidassa. Saapumisestamme ja poistumisestamme ei siis oikeastaan ole kuvia kuin siltä matkalta, minkä kuljimme seinänvierustalta huoneen keskelle vieraitten edessä. Kuljimme tosiaan koko matkan yhdessä mieheni kanssa, joten emme sinänsä menettäneet mitään kuvia morsiamesta isänsä kanssa tai morsiamen luovutuksesta, koska niitä ei ollut. Olen iloinen että sain jännittää kappelin pienessä odotushuoneessa yhdessä sulhaseni kanssa. Yksin odottaessa olisin varmaan jännittänyt ihan liikaa.
Meinasin itkeä tai itkin lähes koko vihkimisen ajan. Tiesin jo ennalta, että niin käy. En varmaan edes kuullut kaikkea mitä pappi sanoi, mutta kovan hermoilun ja vihkimisen herkän tunnelman takia jouduin koko ajan puistamaan mieheni kättä, etten alkaisi kunnolla itkeä. Pelkäsin etten saisi sanottua riittävän kuuluvasti "tahdon", mutta kyllä se sitten onnistui ihan kunnialla. Onneksi oli puoliso koko ajan rinnalla... :) Murruin kuitenkin kunnolla kyyneliin, kun Alice Aloof esitti Leif Wagerin Romanssin (tosin huomasin, että tässä vaiheessa myös bestman itki). En tietenkään ollut tajunnut laittaa mieheni taskuun nenäliinaa, mutta onneksi kaasoni tajusi tuoda minulle sellaisen. Olisi ollut hieman kiusallista jatkaa vihkimistä räkä poskella.


Kaikkea vihkimisen kauneutta ja herkkyyttä oli aika hankalaa saada täysin tallennettua. Lasin takana näkyvä maisemakaan ei näin kuvista katsottuna kauheasti vaikuta, mutta itselleni siinä alttarilla seisoessani se, kun kesken vihkimisemme alkoi sataa isoja räntälumihiutaleita, oli todella kaunis ja tunnelmallinen hetki. Voin vaan toivoa, että saan kokoa mieheni kanssa tulevaisuudessa paljon vastaavanlaisia hetkiä. Poistumismarssiksemme kanttori soitti uruilla Beatlesin All You Need Is Love. Vaihdoimme ensisuudelmamme avioparina vasta tässä vaiheessa ja lähdimme marssimaan kohti kappelin odotushuonetta.
Odottelimme kunnes vieraamme olivat poistuneet ulos kirkon sateiselle pihalle. Sitten kävelimme ulos kuulemaan onnentoivotuksia. Tähtisädetikut näyttivät paljon kauniimmilta kuin pelkäsin, vaikka kello ei ollut vielä edes neljää ja ulkona oli melko valoisaa. Pelkäsin etukäteen myös, että puolella vieraista olisi tähtisädetikut ehtineet jo sammua saapuessamme paikalle, mutta nuo pitkät tikut tuntuivat palavan melko pitkään.


Kappelilta lähdimme Otarantaan ottamaan vielä muutaman kuvan samalla kuin vieraat ajoivat juhlapaikalle. Hieman epäkäytännöllisesti olin kuitenkin antanut laukkuni ja siinä samalla kännykkäni kaasolleni. Valokuvaajamme ei oikein tuntenut Otaniemeä emmekä olleet sopineet missä täsmälleen tapaisimme. Luulimme fiksuina törmäävämme väkisin häneen, kun parkkeerasimme paikkaan, josta pystyimme valvomaan Otarantaan tulevia autoja, mutta bestman olikin neuvonut häntä oikaisemaan rantaan kävellen ihan toista reittiä. Soitin kaasoilleni mieheni kännykästä (sillä hänellä ei tietenkään ollut kuvaajan numeroa) ja kesti todella pitkään ennen kuin kukaan vastasi, sillä kaikkien kännykät olivat äänettömällä. Lopulta toinen kaasoni vastasi puhelimeensa ja toinen soitti sitten minun kännykälläni kuvaajalle ja löysimme lopulta toisemme... :)


Valokuvat: Mia Johansson